Miten kokemustarina syntyi?

Pääsin mukaan kokemusasiantuntija taiteen keinoin -koulutukseen, joka pidettiin omaisille maalis-toukokuussa 2019. Ryhmässämme oli viisi eri ikäistä ja eri kokemustaustoista tullutta naista. Oma ajatukseni oli päästä käsittelemään omia kokemuksiani, jotta voisin jatkossa auttaa muita ja olla rinnalla kulkija tilanteissa, joissa mielenterveysongelmat kuormittavat perheitä.

Oman tarinan kanssa alkuun uudessa ryhmässä

Lapsuuden perheessäni olleet mielenterveyden ongelmat ja niistä juontuneet käsittelemättömät tunteet ja tapahtumat ovat seuranneet minua pitkälle aikuisikään saakka. Ne ovat aiheuttaneet pelkoja, ylisuorittamista, kipuja, omien tunteiden mitätöimistä, raivoa, hengitysvaikeuksia ja mitä vielä. 

Silti omia ongelmia helposti vähättelee: ”Mitä näitä nyt alkaa tässä vatvomaan… Muilla on varmaan paljon vaikeampaa”. Ja sitten toisaalta esteeksi tulee häpeä. ”Miksi mä olen näistä itselleni rakentanut ongelman… Mitä jos nuo muut eivät olekaan kiinnostuneita.” Sitä kamppailee kaikenlaisten tunteiden kanssa, kun ei ole kokemusta oman taustan käsittelystä muiden kanssa ryhmässä.

Tärkeintä koko prosessissa olikin ryhmän hitsautuminen ja ryhmäytyminen. Ohjaajamme Annukka ja Pihla vetivät onneksemme tilanteita taitavasti eteenpäin erilaisten harjoitteiden ja keskusteluiden kautta niin, että saimme luottamusta toisiimme. 

Tarinan muotoutuminen

Saimme paljon hyviä vinkkejä ja oppia oman tarinan kanssa etenemiseen. Omien kokemusten kanssa oleminen ja niihin porautuminen aistitasolla sekä kokemusten nostaminen sieltä päivänvaloon oli työlästä. Ensin vain kirjoitin asioita ylös listan muotoon, ja sitten aloin lisätä tunnetta ja muistikuvia sekä yksityiskohtia. Tekstiin tuli kuvailua, syvyyttä ja konkretiaa. Halusinhan luoda tarinastani kokemuksellisen. 

Lapsuusajasta ennen silloisen maailmani romahtamista kirjoitan tarinassani näin:

Yksi puistopäivän kohokohdista oli, kun isä joskus työpäivän päätteeksi tuli kiiltävällä autolla konttorilta tyylikäs puku päällä aurinkolaseissa moikkaamaan meitä puistossa olevaa perhettä. Juoksimme nurmikon poikki heti halimaan ja tervehtimään häntä. Isä tuoksui hyvältä partavedeltä, Tabacilta.

En ollut aikaisemmin kirjoittanut näin henkilökohtaisesti vaikeista aiheista. Oli vaikeaa valita, mistä kirjoittaa. Välillä en keksinyt, mistä olisin kirjoittanut, ja välillä tekstiä tuli liikaakin. Onneksi ohjaajat auttoivat tekstin versioiden kanssa. Ei ollut tarkoituskaan saada kerralla valmista. Vähitellen tärkeät kohdat tarinasta alkoivat löytyä. 

Läheiseni ensimmäisen sairaalajakson jälkeisestä tunnelmasta kotona kirjoitin näin:

Kymmenet piinaavat kysymykset jäivät siis ilman vastausta, ja muiden ei saanut antaa huomata sitä, että kaikki ei ole kunnossa. Tästä alkoi kaksoiselämäni, jossa toisessa päässä oli iloinen, reipas, ja huoleton, sosiaalinen ja taitava tyttö. Kotona ahdistavassa, hiljaisessa ilmapiirissä tehtiin perusjutut, syötiin, nukuttiin, katsottiin telkkaria. Ei annettu vanhemmille huolenaiheita. Toteltiin. Konflikteja vältettiin. Annettiin isän ja varsinkin äidin olla rauhassa omassa huoneessaan, eikä liikoja kyselty.

Tarina muiden kuuluville

Kokemustarinaa työstämään olimme tulleet kaikki, mutta vaikein vaihe oli varmaan jokaiselle se, kun oma tarina luettiin itse muille ensimmäistä kertaa. Onneksi siihen oli varattu reilusti aikaa, ja olimme jo melko tuttuja toisillemme. Muistan, kuinka kankeana kauhusta olin. Jos pystyisinkin lukemaan tarinani muille, niin en pystyisi kuuntelemaan muiden tarinoita itkemättä. Nolaisin itseni varmasti. Ja tarinakin oli vielä kesken. 

Tämä ryhmän jäsenille yhteinen, vahva kokemus ja kaikkien onnistuminen lukemishaasteessa hitsasi meitä upeasti yhteen. Kyyneliltä ei säästytty, mutta selvisimme! Ja tunteiden näyttäminen ei oikeastaan ollut edes pahasta. Tuli fiilis, että ehkä tämän joskus pystyy vielä oikein esittämäänkin.

Taiteen keinoja oppimaan

Kirjoittamisen rinnalla kävimme läpi erilaisia keinoja tarinan elävöittämiseksi tai dramatisoinniksi. Kokeilimme ja teimme pieniä harjoituksia yksin ja ryhmässä kuvien, äänen, tanssin ja muun liikeilmaisun maailmoihin. Harjoituksista saimme ideoita oman ilmaisun kehittämiseen, mutta niillä oli myös tärkeä paikkansa vapauttaa meitä käsittelemiemme raskaiden aiheiden vastapainoksi. Harjoituksissa päästimme kehoa liikkeelle eri tavoin ja pidimme hauskaa. 

Löysin omaan tarinaani valokuvia lapsuudesta, nauhoitin omalla äänelläni kappaleen tarinaa, jonka soitan samaan aikaan liikeilmaisukohtauksen kanssa. Luen esityksessä pätkän päiväkirjaa, jolloin keskiössä on hetken pieni muistikirjani nuoruusajoilta. Soitan lopussa myös musiikkia, katkelman Peer Gynt -teoksesta Solveigin laulu. Oli muuten upeaa löytää se laulu! Solveigin laulu kuvaa tarinassani nousevaa toiveikkuuden itua silloin, kun sain omassa elämässäni jälleen kantavampaa maata jalkojeni alle vuosien terapian jälkeen.

Ilman taiteen keinoja tarinani olisi jäänyt paljon kapeammaksi. Ja oman eheytymisen kannalta kehollinen ilmaisu on ollut todella tärkeää. Koulutus ei ollut terapiaa, mutta ehdottomasti terapeuttista!

Tässä vielä pieni pätkä tekstistä tarinan lopussa, jonka päällä soi musiikki:

Voitin paljon niitä esteitä omana itsenäni olemisen tieltä, joita olin huolellisesti kasannut vuosia ja vuosia. Omat inhimilliset rajani saivat olla olemassa. Niitä oli poljettu, mutta tulehtuneen, kipeän ja rosoisen mielen maisema alkoi vähitellen erottua. Alkoi hahmottua se, mitä oli ollut, mitä oli nyt, ja mitä voisi olla vielä edessä.

Kirjoittaja

Sanna

TWILIGHT ZONE – Kuinka pudota kehoon, sanattomuuteen, tajunnan reuna-alueille?

Kirjoittanut: Metsälintu Pahkin
Tanssitaiteen Maisteri, Tanssi-ilmaisun ohjaaja AMK
Koulutuskehittäjä | Kehittämispäällikkö
Kaunis mieli -hanke

Olin pääkouluttajamme työparina vierailemassa FinFamin kulttuurikokemusasiantuntijakoulutuksessa 4.5.2019 Helsingissä. Tanssitaustastani juontuen työpajani keskittyi keholähtöisiin menetelmiin.

Koululiikunnan jäljet
Tunnistan sen aina. Kun saavun uuden ryhmän eteen tanssinopettajana, tapahtuu usein jotain hyvin kummallista. Kehot jäykistyvät, kyky toisintaa toisen liikettä katoaa ja motoriset taidot hajoavat taivaan tuuliin. Tätä reaktiota olen todistanut niin harrastaja- kuin ammattilaiskentillä.

Alku- ja loppureflektioissa olen usein saanut kuulla, kuinka keholliset menetelmät osuvat meissä usein juuri siihen kohtaan, jossa muistamme sen tunteen, kun “emme osanneet”, “olin huonoin”, “kaikki muut oppivat, paitsi minä en.”

Osittain jäljet johtavat koululiikuntaan, mutta myös usein omaan varhaislapsuuteemme. Siihen uhmaiän vaiheeseen, jossa aivot ymmärtävät, kuinka kengännauha solmitaan, mutta motoriikka ei vielä toimi. Se itkunsekainen raivo, kun kenkä lentää seinään ja tunne purskahtaa ulos. Tätä tunnereaktiota olen nähnyt tanssin parissa paljon. Siis riippumatta ihmisen iästä ja/tai ammattilaisuuden asteesta.

Kaunis mieli on lempeä
Kaunis Mieli -hankkeen ytimessä on osallistujia kuunteleva, lempeä ote. Pääkouluttajamme, Annukka Valo, oli luonut ryhmään turvallisen ilmapiirin, joka näkyi jokaisessa osallistujassa. Aloitimme aamun ringissä keskustellen. Pientä jännitystä oli havaittavissa, mutta aloitimme kehoharjoitteet keskustelun lomassa nojatuoleilla istuen. Hengitimme tietoisesti, avasimme lonkan koukistajia, venytimme pituutta selkärankaamme ja kuuntelimme yhteistä liikkeen rytmiä.

 

Seuraa tanssinopettajaa

Seuraa tanssinopettajaa
Nousimme seisomaan. Teimme kehoa avaavia, lämmittäviä harjoitteita “seuraa johtajaa” -periaatteella. Tanssinopettajana näytin liikkeet ja ohjasin harjoitteita kehollisesti ja puhuen. Pikkuhiljaa laajensimme liikettä ja lisäsimme vauhtia.

 

Lisäsimme vauhtia

 

Kun kehot olivat lämmenneet, pääsimme päivän pääasiaan: keholliseen kuunteluun ja yhteisen liikkeen tuottamiseen.

Seuraa johtajaa
Liikeimprovisaation ensimmäisessä vaiheessa jokainen osallistuja sai vuorollaan olla “lintuparven” vetovastuussa. Eli vuoroin seurattavana ja vuoroin seuraajana. Ihminen on kehittyväinen olento. Ryhmä on kehittyväinen entiteetti. Harjoitteen edetessä liikkeistä tuli orgaanisempia ja seuraamisesta tuli osittain automaattista. Toisin sanoen, tietoinen, sanallinen aivopuoliskomme lakkasi jarruttelemasta ja laskeuduimme ryhmänä kohti sanatonta, intuitiivista, avaruudellista ja kehollista puolta itsessämme.

Seuraa ryhmää
Viimeinen, päivän pääharjoite, ohjeistettiin näin: “Seuraa sitä liikettä, minkä näet. Jos et näe ketään (joskus liike voi kuljettaa sinut positioon, missä näet vain seinän), anna liikkeen johtaa sinua.”

Harjoitteen aikana jokainen sai tulla hetkeksi ulos koreografiasta katsomaan ja havaitsemaan ulkopuolelta, kuinka asiat syttyivät, sammuivat ja kehittyivät ryhmäläisten kehoissa.

 

Seuraa sitä, minkä havaitset

Tätä osiota on vaikea purkaa sanoiksi. Katsojana oleminen oli fasinoivaa; itselleni edessäni elävä teos oli kuin pienoiskuva ihmiskunnasta. Kuinka yksi aate nousee, leviää, muotoutuu muuksi, hajoaa, katoaa ja kuinka uusi aate taas nousee. Jonkinlainen vääjäämättömyyden koreografia, jossa kaaos ja järjestys vuorottelivat.

Kun osallistuin yhtenä kehona tähän harjoitteeseen, harjoituksen edetessä tuli kummallinen tunne siitä, että yksikään liike ei ole syntynyt yhdestä päätöksestä, yhden mielen tuotteena, vaan jokin kollektiivinen tajunta ohjasi toimintaa. Erään koulutettavan kommentti tästä työvaiheesta: ”Jossain vaiheessa tuli tunne, että seuratessani liikettä, en itse anna tietoisia sytykkeitä, valmiita liikkeitä, vaan aina tuli jostain joku liike, jota seurata. Joskus se liike vain tuli minusta.”

Myös aika käyttäytyy kummallisesti ollessamme tuossa tilassa. Lineaarinen ajattelu katoaa ja kokonaisvaltainen ajattelu valtaa tilaa.

Loppureflektiossa ryhmä puhuikin ajan tajun “katoamisesta” tai ajan muuttumisesta.

Lopuksi pyysin ääneen: ”Saattakaa koreografia päätökseen.” Kuin yhteisestä sopimuksesta ryhmäläiset irrottautuivat liikekontaktista ja puristuivat kauniisiin sykkyröihin, kuin alkumuniin, ympäri tilaa.


Alkumunat

 

Twilight zone
Havainnoidessani ryhmää yhteisessä liikkeessä, oli vaikeata katsojanakin nähdä, mistä liike kulloinkin lähti. Loppureflektiossa puhuimme viimeisen harjoitteen kohdalla  toisen kehon näkemisestä, mutta katsojana havaitsin, että monina hetkinä kaikkien osallistujien silmät olivat kiinni.

Oma havaintoni on, että pudotessamme kehollisen kokemisen tilaan, kaikki aistimme avautuvat ja herkistyvät. Aistimme toistemme kehoja ja niissä tapahtuvia muutoksia moniaistisesti. Emme erittele saamaamme tietoa, vaan vastaanotamme sitä kokonaisvaltaisesti hyväksyen.

FinFamin ryhmässä onnistuimme pääsemään tuohon tilaan. Loppureflektio alkoikin hiljaisuudella. Kukaan ei oikein tohtinut rikkoa sitä kaunista sanattomuuden ja empatian tilaa, jossa olimme yhdessä. Puhtaan kokemisen tilasta analyyttiseen sanallistamiseen on pitkä matka.

____________

Kirjoitan tätä blogia postuumisti, 6 päivää myöhemmin. Taiteen Sulattamon avajaisissa 9.5.2019 toimitusjohtajamme, Eveliina Lafghani, tilasi minulta lyhyen puheen ja esittelyn. Tein sen tanssien ja puhuen. Tiivistin puheessani tässä blogissa esittämäni havainnon näin:

Dialoginen yhteys ihmisten välillä on paljon muutakin kuin sanallista kommunikaatiota. Yksilön herkkä tietoisuus omassa kehossaan tapahtuvista muutoksista voi tukea hänen minuutensa rakentumista sekä avata tietoisempaa tapaa suhtautua toisiin ihmisiin.”

 

Metsälintu Pahkin
Tanssitaiteen Maisteri, Tanssi-ilmaisun ohjaaja AMK
Koulutuskehittäjä | Kehittämispäällikkö
Kaunis mieli -hanke