Miten kokemustarina syntyi?

Pääsin mukaan kokemusasiantuntija taiteen keinoin -koulutukseen, joka pidettiin omaisille maalis-toukokuussa 2019. Ryhmässämme oli viisi eri ikäistä ja eri kokemustaustoista tullutta naista. Oma ajatukseni oli päästä käsittelemään omia kokemuksiani, jotta voisin jatkossa auttaa muita ja olla rinnalla kulkija tilanteissa, joissa mielenterveysongelmat kuormittavat perheitä.

Oman tarinan kanssa alkuun uudessa ryhmässä

Lapsuuden perheessäni olleet mielenterveyden ongelmat ja niistä juontuneet käsittelemättömät tunteet ja tapahtumat ovat seuranneet minua pitkälle aikuisikään saakka. Ne ovat aiheuttaneet pelkoja, ylisuorittamista, kipuja, omien tunteiden mitätöimistä, raivoa, hengitysvaikeuksia ja mitä vielä. 

Silti omia ongelmia helposti vähättelee: ”Mitä näitä nyt alkaa tässä vatvomaan… Muilla on varmaan paljon vaikeampaa”. Ja sitten toisaalta esteeksi tulee häpeä. ”Miksi mä olen näistä itselleni rakentanut ongelman… Mitä jos nuo muut eivät olekaan kiinnostuneita.” Sitä kamppailee kaikenlaisten tunteiden kanssa, kun ei ole kokemusta oman taustan käsittelystä muiden kanssa ryhmässä.

Tärkeintä koko prosessissa olikin ryhmän hitsautuminen ja ryhmäytyminen. Ohjaajamme Annukka ja Pihla vetivät onneksemme tilanteita taitavasti eteenpäin erilaisten harjoitteiden ja keskusteluiden kautta niin, että saimme luottamusta toisiimme. 

Tarinan muotoutuminen

Saimme paljon hyviä vinkkejä ja oppia oman tarinan kanssa etenemiseen. Omien kokemusten kanssa oleminen ja niihin porautuminen aistitasolla sekä kokemusten nostaminen sieltä päivänvaloon oli työlästä. Ensin vain kirjoitin asioita ylös listan muotoon, ja sitten aloin lisätä tunnetta ja muistikuvia sekä yksityiskohtia. Tekstiin tuli kuvailua, syvyyttä ja konkretiaa. Halusinhan luoda tarinastani kokemuksellisen. 

Lapsuusajasta ennen silloisen maailmani romahtamista kirjoitan tarinassani näin:

Yksi puistopäivän kohokohdista oli, kun isä joskus työpäivän päätteeksi tuli kiiltävällä autolla konttorilta tyylikäs puku päällä aurinkolaseissa moikkaamaan meitä puistossa olevaa perhettä. Juoksimme nurmikon poikki heti halimaan ja tervehtimään häntä. Isä tuoksui hyvältä partavedeltä, Tabacilta.

En ollut aikaisemmin kirjoittanut näin henkilökohtaisesti vaikeista aiheista. Oli vaikeaa valita, mistä kirjoittaa. Välillä en keksinyt, mistä olisin kirjoittanut, ja välillä tekstiä tuli liikaakin. Onneksi ohjaajat auttoivat tekstin versioiden kanssa. Ei ollut tarkoituskaan saada kerralla valmista. Vähitellen tärkeät kohdat tarinasta alkoivat löytyä. 

Läheiseni ensimmäisen sairaalajakson jälkeisestä tunnelmasta kotona kirjoitin näin:

Kymmenet piinaavat kysymykset jäivät siis ilman vastausta, ja muiden ei saanut antaa huomata sitä, että kaikki ei ole kunnossa. Tästä alkoi kaksoiselämäni, jossa toisessa päässä oli iloinen, reipas, ja huoleton, sosiaalinen ja taitava tyttö. Kotona ahdistavassa, hiljaisessa ilmapiirissä tehtiin perusjutut, syötiin, nukuttiin, katsottiin telkkaria. Ei annettu vanhemmille huolenaiheita. Toteltiin. Konflikteja vältettiin. Annettiin isän ja varsinkin äidin olla rauhassa omassa huoneessaan, eikä liikoja kyselty.

Tarina muiden kuuluville

Kokemustarinaa työstämään olimme tulleet kaikki, mutta vaikein vaihe oli varmaan jokaiselle se, kun oma tarina luettiin itse muille ensimmäistä kertaa. Onneksi siihen oli varattu reilusti aikaa, ja olimme jo melko tuttuja toisillemme. Muistan, kuinka kankeana kauhusta olin. Jos pystyisinkin lukemaan tarinani muille, niin en pystyisi kuuntelemaan muiden tarinoita itkemättä. Nolaisin itseni varmasti. Ja tarinakin oli vielä kesken. 

Tämä ryhmän jäsenille yhteinen, vahva kokemus ja kaikkien onnistuminen lukemishaasteessa hitsasi meitä upeasti yhteen. Kyyneliltä ei säästytty, mutta selvisimme! Ja tunteiden näyttäminen ei oikeastaan ollut edes pahasta. Tuli fiilis, että ehkä tämän joskus pystyy vielä oikein esittämäänkin.

Taiteen keinoja oppimaan

Kirjoittamisen rinnalla kävimme läpi erilaisia keinoja tarinan elävöittämiseksi tai dramatisoinniksi. Kokeilimme ja teimme pieniä harjoituksia yksin ja ryhmässä kuvien, äänen, tanssin ja muun liikeilmaisun maailmoihin. Harjoituksista saimme ideoita oman ilmaisun kehittämiseen, mutta niillä oli myös tärkeä paikkansa vapauttaa meitä käsittelemiemme raskaiden aiheiden vastapainoksi. Harjoituksissa päästimme kehoa liikkeelle eri tavoin ja pidimme hauskaa. 

Löysin omaan tarinaani valokuvia lapsuudesta, nauhoitin omalla äänelläni kappaleen tarinaa, jonka soitan samaan aikaan liikeilmaisukohtauksen kanssa. Luen esityksessä pätkän päiväkirjaa, jolloin keskiössä on hetken pieni muistikirjani nuoruusajoilta. Soitan lopussa myös musiikkia, katkelman Peer Gynt -teoksesta Solveigin laulu. Oli muuten upeaa löytää se laulu! Solveigin laulu kuvaa tarinassani nousevaa toiveikkuuden itua silloin, kun sain omassa elämässäni jälleen kantavampaa maata jalkojeni alle vuosien terapian jälkeen.

Ilman taiteen keinoja tarinani olisi jäänyt paljon kapeammaksi. Ja oman eheytymisen kannalta kehollinen ilmaisu on ollut todella tärkeää. Koulutus ei ollut terapiaa, mutta ehdottomasti terapeuttista!

Tässä vielä pieni pätkä tekstistä tarinan lopussa, jonka päällä soi musiikki:

Voitin paljon niitä esteitä omana itsenäni olemisen tieltä, joita olin huolellisesti kasannut vuosia ja vuosia. Omat inhimilliset rajani saivat olla olemassa. Niitä oli poljettu, mutta tulehtuneen, kipeän ja rosoisen mielen maisema alkoi vähitellen erottua. Alkoi hahmottua se, mitä oli ollut, mitä oli nyt, ja mitä voisi olla vielä edessä.

Kirjoittaja

Sanna

Taiteen kautta vaikeatkin tarinat pääsevät esiin

Mitä esiintyjä saa keikasta?

Kun oman, kuukausia hioutuneen kokemustarinan kanssa pääsee yleisön eteen, niin elämys syntyy sekä esiintyjälle että katsojille. Pääsin esiintymään noin 15 henkiselle yleisölle, ja vuorovaikutus yleisön kanssa syntyi luontevasti. Esiintymistilanteessa pääsee tapahtumaan se, minkä vuoksi kokemusasiantuntija kouluttautuu: kokemustarina tulee näkyväksi, kokemukset tulevat jaetuksi ja vastaanotetuiksi. Esitykseni aikana tilaan syntyi ainutlaatuinen tunnelma yleisöön: taiteen keinoin toteutettu tarina on totta, ja osa esiintyjän omaa elämää, mutta vaikuttaa teatterilta.

Ilmaisuvoimaa tarinaan tuovat pienet, harkitut draamailmaisun keinot. Eleet, ilmeet, aidot mielikuvat, jotka välitetään asennoilla, kehon intensiteetin vaihteluilla, liikkeellä, katseella, minun kohdallani myös äänellä ja musiikilla, vievät esityksen lähelle kuulijaa. Syntyy kannustava ja empaattinen tila, jossa kuulijat pystyvät samaistumaan ja uppoutumaan esiintyjän kokemuksiin.

Juuri draaman keinot ovat myös niitä, joiden avulla esiintyjänä olen saanut  jäsenneltyä kokemuksiani, tunteita ja kehomuistia uudella tavalla. Ikävät, hävettävät, leimaavat, jopa traumaattiset kokemukset pääsevät vihdoin esiin, mikä vähentää niiden negatiivista voimaa, ja esitystilanne avaa ovet ymmärrykseen ja lämpimään myötätuntoon.

Miltä keikkailu oman kokemustarinan kanssa tuntuu?

Oman kokemustarinan esittäminen taiteen keinoin oli minulle monella tasolla vaikuttava ja eheyttävä tilanne. Tarinan jakaminen on tärkeää. Olen oppinut uusia ilmaisun keinoja, jotka kurssin ohjaajan kanssa olemme laittaneet paikoilleen ja käyneet tarpeeksi monta kertaa läpi, jotta minulle kertyi tarpeeksi luottamusta tarinan esittämiseen. Hyvän suunnittelun ja valmistelun vuoksi esiintyminen onnistui hyvin ja pystyin keskittymään esitykseen. Ero tyypilliseen kokemusasiantuntijaesitykseen on suuri, koska tarinassa on taiteellisia elementtejä.

Millaista keskustelua esityksen jälkeen syntyy?

Esityksen jälkeisessä 15 minuutin mittaisessa keskustelussa yleisössä oli ihmisiä, jotka olivat selvästi vaikuttuneita esityksestä ja kiinnostuneita koulutuksesta. Yleisö tunnisti samantyyppisiä tilanteita, tunteita omasta elämästään ja toivat sen esiin. Arvelen, että esityksen näkeminen rohkaisi heitä myös omien asioiden käsittelyyn. Eräs osallistuja esimerkiksi mietti elämänkertakirjoituskurssille menemistä.

Kirjoittaja:
Sanna
Kokemusasiantuntija
Kaunis mieli -hanke